Tuona kyseisen päivän iltana, jolloin  "pieni"lapseni oli tullut jälleen jätetyksi, hän soitti minulle itkien katkerasti ja kertoi mitä oli taphtunut ja pyysi tulemaan luokseen. Koetin rauhoitella häntä kestämään ja odottamaan kunnes ehtisin täältä tulla hätiin, matka ei kovin pitkä, mutta kyllin pitkä hädässä. Kiiruhdimme (ukkoni ja minä) oitis tiepäälle, sydän hakkasi rinnassani ja hätä suunnaton. Päästyämme perille tyttäreni itki itkemistään iso kylpypyyhe silmien edessä lähes märkänä tuskasta, joka oli hänelle jätetty nyt kärsittäväksi särkyneestä avioliitosta ja hylätyksi tulemisesta jälleen. Jäin yöksi lapseni luo ollakseni hänelle jonkin asteinen tukipylväs.Valvoin sen yön tyttäreni luona ollen kuulolla ettei tapahtuisi enää pahempaa...olihan hän pois tolaltaan ja hysteerinen. Aamun valjettua tuli kyyti, joka vei hänet saamaan apua terveyskeskuksen kautta Tikkamäelle (olin mukana koko ajan).       -----Tieten tahtoen jätän tästä sen tarkemman selon teon pois kirjoituksestani lapseni osalta. Kaikki päättyi onneksi hyvin lapseni osalta myöhemmin. Hän löysi uuden rakastavan ja huolehtivan aviomiehen rinnalleen ja lapsilleen ISÄN, isolla kirjaimella kirjoitetun:).

Nyt sitten minun oma kovakuorinen pallo sisälläni räjähti käsiin totaalisesti kaiken tämän n. 27v jälkeen. Aloin taas suunitella itsetuhoa, mutta nyt vakavammin seurauksin. Pelkäsin satuttavani yhä nyt jo pitemmälle orastavaa läheisyyttä lapseeni ja menettäväni häneen yhteyden jälleen. Raivailin ja hävittelin jo tehtyjä kätteni jälkiä yms. muistuttamasta ketään olemassa olostani. Tuhoni oli jo valmis toteutettavaksi ja viime metrit matkasta jäljellä. Tämä minun hylkäämä lapseni piti tarkoin silmänsä avoinna, seurasi ja tunnusteli minusta salaa tilannetta. Niin hän ottikin sitten "härkää sarvista" vei uupuneen "vanhan äitinsä" laturiin/hoitoon. Siellä käytiin läpi näitä minua painavia asioita, puitiin puolelta ja toiselta yhä uudemman ja uudemman kerran, että oppisin hyväksymään itseni omine virheineni ja pahoine tekoineni. Tähän saakka olen päässyt vielä kaiken yli, vaikka joskus ne tulee pintaan yhä uudelleen ja uudelleen muistuttamaan minulle, ---niitä kun ei saa tekemättömäksi mitä on tullut jälelleen jätettyä.

Puukon terä kiertyy silloin tällöin rinnassani raottaen arpeutuvaa haavaa, kuullessani rakkaalta lapseltani sanan ÄITI  (adoptio äiti)!

 

Niin sai meidän "iltatähti"tyttäremme kaipaamansa siskon:).

Varmaan onkin jo moni blokejamme seuranneista ja lukeneista tulleet tietoiseksi, että JAANA alias JANTTA on minun tyttäreni  ja pysyy yhä lapsenani. Samoin kuin hänen lapsilleen tunnen ja haluan olla se mummo, kuten puhunkin aina kymmenestä lapsenlapsestani (yksi 11:STA piilossa vielä).

 

KIITOS SINULLE JAANA NÄISTÄ ARMORIKKAISTA VUOSISTA, JOITA OLEMME SAANEET NYT VIETTÄÄ JA TOIVON OLEVAN NIITÄ PALJON LISÄÄ VIELÄ!

         OLET YHÄ MINULLE SE RAKAS -PIENI-LAPSENI !!!!!!!!!!! 

 

Loppuun vielä kirjoitukseni vuosien takaa:

 Riemu asuu matkanpäässä,  mulla aivan sydän jäässä.

Villa peittoon käärin sen,  sielun ruman saastaisen.

Ei tarviis minun kuolla vielä,  koska tiedän totuuden.

Jos käy lähtö kättein kautta,  joudun paikkaan, jossa tiellä olis oma sydämein.

 Pikkulintu kultainen,  ottais hahmon pahan pedon.

Jolkoihinsa tallais minut,  niin kuin enkelin lasisen.

Se veis loput minultakin, jonka kerran lahjaks' sain.

Ei oo helppo ihmislapsen, minun kaltaisen, tietään täällä vaeltaa.

 

Tähän päättyi nyt lyhennelty tarinani minun elämästä ja minun lapsestani......jos kysyttävää jolla, kulla niin vastaan kysymyksiinne, mutta nyt Amalia vaikenee....ainakin hetkeksi.

   Kiitos kun jaksoitte kannustaa viemään tämä prosessin läpi.....ilman teitä en olisi jaksanut loppuun asti....KIITOS!