Voi noita tuskan hetkiä, päiviä, viikkoja, -miten tulla toimeen taloudellisesti, turvata lapselleni huomminen. Olishan: huolehdittava lapsesta, oltava töissä, palkattava lapselleni luotettava täysiaikainen hoitaja (ympäri vuorokautinen), maksettava asunnon vuokra ym-kulut, ruoka ym. ylläpito hoitajallekkin....miten,miten ja miten palkkani riittäisi kaikkeen, ei,ei ja ei....miten selvitä palkallani vajaa 400mk/kk.   Selvitin mahdollisuutta ottaa lapsi mukaan kämpälle....ei, ei , en voinut laki esti lapsen olemisen työmaamajoitus paikalla. Valvoin yöt itkien ja miettien mistä ratkaisu, mitä ja mitä.....!       Sitten ei enää neuvoni riittäneet muuhun kuin tehdä se kauhein, kamalin ja itselleni anteeksi antamaton ratkaisu, -alkaa etsiä rakkaalle lapselleni kotia, jossa hän saisi turvallisen ja varman huomisen, ilman puutetta ja kurjuutta.  Niinpä minulle sitten aikain saatossa tuotiinkin terveiset, että olisi löytynyt koti lapselleni jne. Samalla iso puukko iskeytyi syvälle sydämeeni:(.  Aloin puhua lapselleni asiasta, vaikka hän olikin vasta 5v, mutta en halunnut hänelle tulevan kaiken "salamana kirkkaalta taivaalta". Kerran asiasta hänelle puhuessani jäi mieleeni sanat, jotka kuuluvat yhä korvissani koskettavina ja raskaina: ...."äiti, minä en unohda milloinkaan vanhaa äitiäni".    Aloin kasvattaa sisimpääni kuorta, voidakseni viedä rakkaan lapseni uuteen kotiin.

Niin sitten tuli päivä, jolloin  RASKAS TEHTÄVÄ OLI SAATETTAVA LOPPUUN ja VIETÄVÄ MINULLE KALLIS-RAKAS-LAPSENI Lieksaan uuteen kotiin. Välimatka oli lyhyt, mutta kumminkin pitkä!  Sain kuulla vain jälkipuheina jos jonkin moista sanomaa esim. -miten likainen ja huonosti hoidettu lapseni oli ollut, matojen seassa nukkunut jne. jne.        Vieläpä sitten jälkikäteen, kun lapsi oli jo uudessa kodissa jonkin aikaa oli joku "äyräpää" tehnyt ilmoituksen Ilomantsin sosiaalitantoille, että olin jättänyt lapseni heitteille. Itse oli töissä, kun kyseisestä paikasta joku  tantta  oli tulleet kotiimme tarkastukselle ja kyselemään. Veljeni oli ollut paikalla ja sanonut, että käykäähän tarkastamassa, ei varmaan itselläsikään ehkä ole asiat yhtä hyvin kuin tytöllä on.       En sitä voikkaan sanoa, että olisin voinut ja pystynyt lapseni pitämään "ruusunkukan terälehdellä" ja helliä "silkkihansikkain", mutta voitavani olin kuitenkin tehnyt.

Nyt oli sitten aika alkaa kasvattaa lujaa kuorta puukonterän ja särkyneen elämäni ympärille, että jaksaisin elää eteenpäin kaiken kokemani jälkeen.

 

Jatkuu taas, kun voimat myötä antaa.....