Kirjoitan jo tänään tämän äidin "elämänkerran" hänen syntymäpäivänsä kunniaksi.(huomenna minulla ei ehkä olisi aikaa ja voimia, -leipomispäivä).
Tämä on äidin itsensä kertomaa,(tiivistellen tietenkin..olisi tullut muuten yhden kirjan verran) hänen viimeisinä elin viikkoinaan hoitokodin Ninalle.


  Olen 77vuotias iloinen rouva,jonka elämässä on ollut myötä- ja vastamäkeä varmasti parinkin elämänkerran verran.
    Synnyin tänne kauniiseen Pohjois-Karjalaan vuonna 1930 Pielisjärven nokisessa saunassa.
Äitini menehtyi minun syntymääni ja tästä alkoi elämäni ilman äidin tuomaa tukea ja rakkautta.
Isäni, jota syvästi rakastin ja kunnioitin, yritti parhaimman mukaan pitää huolta minusta ja 6vuotta vanhemmasta sisarestani Paulasta.   
 Elämäni muuttui isän tavattua uusi puoliso, jonka perheeseen ei minua hyväksytty. Minulla oli onneksi ihana mummo ja isän veli, jotka ottivat huolehtiakseen meistä sisaruksista.
Siinäpä elämä eteni, minä kävin kansakoulun, rippikoulun ja opettelin emännän tehtäviä siskon ja mummon hellässä, joskin tiukassa opastuksessa.
Sisko muutti avioiduttuaan miehensä kotitilalle, johon myös minä lähdin ajallani piikomaan. Sisko sai kolme lasta pojan ja kaksi tyttöä, joita hoitamassa olin. Suru kohtasi siskoani puolison kuoleman myötä, mikä merkitsi, että minun oli muutettava siskon luo kokonaan.
 Siellä elelin siskon kanssa, kunnes tapasin tulevan puolison Viljon, joka oli kuin olikin siskoni uuden miehen veli.
Elettiin vuotta 1947 ja naimisiin mentiin saman tein.
Ensimmäinen lapsi Anja syntyi -48, Jouko -49, kaksostytöt Seija ja Eila -50.
 Elettiin Viljon ja lapsien kanssa Enossa, jossa hoidimme omaa tilaa ja pientä karjaa. Onnellista aikaa, kovasti työtä, mutta elämä kuitenkin näytti hyvältä...
 Vuosi -51, Veikko poika syntyi marraskuussa, voi miten iloisia olimmekaan, kunnes elämä päätti muuta.
 Elettiin samaa vuotta joulukuuta, kun pienen Eilan sydän ei jaksanut, vaan pieni tyttöni lähti enkeleitten maahan ja minä jouduin kasvotusten elämän suurimman surun eteen.
 Seija toinen kaksostytöistä sairastui vuoden ikäisenä polioon, joka vammautti hänet pahoin. Kävelyn ja puheen tuottamisen taito tyrehtyi pikkuhiljaa, lapseni, -pieni tyttöni oli vakavasti sairas.
 Elämän oli vaan jatkuttava ja vuonna -54 meitä siunattiin vielä yhdellä pikku tytöllä Eevalla, joka tyytyväisenä mittaili tuvan lattioita joukon jatkona....
 Reilut 13vuotta meni lapsia, tilaa ja karjaa hoitaessa. Alusta asti oli selvää, että myös Seija hoidetaan kotona ja niin hoidettiin koko perheen avulla.
 Ajattelin, että elämä varmasti on näyttänyt jo minulle ne pahimmat ajat, mutta taas oli surun aika.
Viljon vointi oli ollut jo monta vuotta huono ja vuonna -69 vain  44 vuoden ikäisenä sydän antoi periksi ja niin minä saatoin rakkaimpani haudan poveen.
 Minä jäin leskeksi 39 vuotiaana, suuri pelko sydämessä, miten pärjään lasten, etenkin Seijan hoitamisessa.
 Ensimmäinen lapseni Anja meni naimisiin (huom.vain kihloissa) ja minusta tuli mummo vuonna -68.
 Vuosi -71 lavantauti tuli ja vei Seijan siskonsa Eilan luokse taivaaseen ja taas oli äidin jaksettava yhdet hautajaiset,...suru oli suunnaton.
 Hiljaa kääntyi vuosi seuraavaksi ja elämääni tuli Aimo,-ehkä lohduttajaksi, joskin Aimon elämää viinan piru kiusasi liian usein ja se hallitsi perhe elämää aika ikävällä tavalla.
 Elämä kulki kulkuaan parin vuosikymmenen verran, lapsenlapsia syntyi, -Aimokin raitistui ja kaikki oli hyvin.
 Kaunis kesäpäivä v.-88 muuttui kuin taikaiskusta synkäksi surun töyttämäksi yöksi, nuorin poikani Veikko menehtyi sydänkohtaukseen kesken suunnistuskilpailun.
Suru kosketti meitä kaikkia kovasti. Veikolta jäi pieni tyttö, vaimo,veli ja siskot, eikä kukaan meistä voinut ymmärtää miten parhaimmassa kunnossa oleva mies voi kuolla. Minä kysyin luojaltani, -kuinka paljon vielä, eikö tämä jo riitä, kolme lasta hautaan se on jokaiselle äidille
 liikaa. En meinannut jaksaa!
 Aimon äiti ja täti asuivat meidän kanssa, joita hoidimme pienessä mökissä heidän ollessa jo iäkkäitä.
 Vuosi -91, sitten olikin jo minun vuoroni, sairastuin syöpään, jonka 
hoidot olivat kovia, -leikattiin,-sädetettiin ym. ja eipä siinä kaikki, samanaikaisesti saatoin Aimon hautaan ja niin minä olin syöpää sairastava leski.
 Eipä auttanut muuta, kun ruveta toipumaan taas kerran.
 Lapsenlapsia syntyi tasaiseen tahtiin ja mummoa tarvittiin apuna, mikä piti minua tiukasti kiinni elämässä ja hyvä niin. Mummon ihania palleroita. Kyllä monesti mietin, että on se vaan hyvä, kun on saanut näinkin paljon lahjaksi, -meinaan huumoria,huumoria ja vieläkin kerran huumoria!
 Vuosi 2000 vaihtui, elämä oli mallillaan, kunnes 2002 mummon nappisilmä poika Sulevi sairastui syöpään.
Kovan taistelun jälkeen, 2004 saattelin lapsenlapseni luojan luo ja samalla surin lapseni kohtaloa, joka näin joutui lastansa saattamaan...-jatkuuko tämä suru sukupolvien yli.
 Nyt ollessani 77v olen jo melkein sokea ja sydän on väsynyt palvelemaan. Muutin uuteen vanhusten kotiin joka perustettiin kuin tilauksesta Kivilahteen, jossa olen asunut viimeiset 10 vuotta.
 Elämä jatkunee toivottavasti vielä jonkun aikaa....

   Tämän kirjoituksen on tehnyt Allin kerronnan pohjalta ryhmäkodin perustaja  (jossa äiti asui viimeksi) Nina Fjäder 
  Jälleen kerran  kohtalo päätti muuta, 4.3.2008 Alli lähti rakkaittensa luokse Anja-tyttären saattelemana. (kello 23.50)