Niin tiällä minä vaen kärvistelen. Ei ou mittään kipuja sun muita pahoja oireita tuon leikkaaksen tiimoilta nyt ollukkaan minkä sitä pientä kihelmöintiihän on kun ne sisällä olevat puukon jälet pikkuhiljoo umpeutuu.

Hiljasta on kun huopatossu tehtaala heinäkuussa, -kaikki lapsukaiset on männeet mänöjään, kuka mihinkii suuntaan, pirtti huokkuu tyhjyyttään. Millonkahan minä opin (en varmaan millonkaan) tähän hiljassuuteen, joka jiäpi vallihtemmaan, kun se jäläkikasvu on laettanneet oven kiinni ja lähtenneet pois ympäriltäni (nykysin kylläkkii vaen käymästä). Tunttuu jotta kavahan pienintäkkii rapsahusta tässä hiljassuuvessa. Nyt varsinnii tuntuu vielä orvommalta, kun en voi etes työhön purkkoo, minkä virkkailen jo sairaalassa alotettuu pikkuliinnoo ja viän välillä langasta (jotta ei työ lopu kesken).

Viikkohan tässä mänikkii ihan mukavasti, kun oli muitakkii eikä vaen myö ukon kansa kahestaan tässä 115 neliön pirtissä. Jospa se Tintskun perhe vaekka tulis muutamaksi päeväksi tuas tänne, niin saes katastella Sakun ja Topin touhuja.

Tuas on valitettu ja valitettu kerrakseen, jotta kai on aika toivotella hyvvee ja aurinkoista alakanutta viikkoo.