Kun on alottanna, niin ei kai siinä muu auta, kun jatkaa loppun asti :(.

Avioidoin sitten vuonna -74 tähän yhteen ja samaan liittooni, jossa yhäkin vaikutan.

Koetin hukuttaa jo itse hankkimaani kipua, tuskaa ja ikävää pois annettuun lapseeni monille eri tavoin. menemällä mukaan erinäisiin harrastuksiin ja toimintoihin, vaikka eihän mikään korvaa menetettyä, vaan siirtyy hetkeksi eteenpäin.    Sitten vuosi-75, meille syntyi poika ja vuonna -77 toinen poika. Roikuin ja riipuin kiinni lapsissani, pelko takaraivossa, että nekin vielä joutuisin luovuttamaan pois jostain syystä.   

Sitten saatiin ostaa itsellemme jo ikioma koti ja asuin paikka jota asutamme yhä tänäkin päivänä erolla, että olemme myöhemmin, -84 rakentaneet uuden tilavamman asunnon kyseiselle tontille. Nyt minulla olikin jo jopa maatakin mitä tonkia ja nostella "niitä mahdottomia kiviä" turruttaakseni ikävääni. Laitoin mansikkamaata, kuokin ja kitkin kasvimaitani yms. kasvattelin jos jonkin sortin hyötykasveja jne. Kunnes sitten aloin toteuttaa haavekuvaani lehmistä. Niin sitten ostimme pienen vasikan josta kasvattelin lehmää. Sitten syntyi vielä meidän "iltatähti" tyttö -83.  1.lehmäni poiki aikanaan. Nyt saatiin sitten maitoa omasta lehmästä ja separaattorikin lauloi erottaen maidosta rasvan/kerma, josta kirnusin voita perheen tarpeisiin ja njam' siitä kurrista sai vielä kotona tehtyä kokkelia kirnuamisen sivutuotteen piimän joukkoon. Lehmä luku kasvoi "pää"kerrallaan aina 6-lehmään, mutta sitten laitoinkin maidon jo meijerille käsittelyyn (kahdesta vielä käsittelin maidot kotona ja myin ns.maalaisvoita) työtä oli tehtävänä ihan sopivasti ja kesällä heinänteko aikaan ehkä yli omien voimien (heinän teko suunnalla jos toisella vuokrapelloilta aina 5km.n päässä.   "Iltatähti"-tyttö kasvoi ja alkoi kyselle: miksi hänellä ei ole siskoa. Puukkoa käännettiin jälleen rinnassani, vaikka eihän pienet lapseni voineet tietää äidin tuskaa ja kipua. Selitäppä se ajattelin ja kai siihen jotain virittelin vastaukseksi. Olin kyllä päättänyt kertoa pois annetusta lapsestani, kunhan lapset olisivat kyllin isoja ymmärtääkseen asian.

Nyt sitten sitä puukkoa käännettiin ja aika kovalla kouralla, kun minulle soitettiin ja sanottiin näillä sanoilla, jotka muistan kun tämän päivän: -"tiedätkö sinä sitä, että Jaana vihitään tänään Lieksan kirkossa. Menemme sinne häihin Alli (äitini) ja Jouko (veljeni) tulevat , menemme sitten yhdessä sinne". Saattaa vain kuvitella miten se puhelu koski minuun, oli kuin olis maa hävinnyt jalkojeni alta ja toisaalta toivoinkin, jos voisin taas kadota maan nielemänä.  Vieläpä viety terveiset hääpaikalle minun uhanneen tulla "kuokkimaan" sinne, joka ei pidä paikkaansa laisinkaan.

Vuodet vierivät vierimistään ja kovakuorinen sisäinenpalloni kasvoi yhä isommaksi ja isommaksi, -puukonterää väänneltiin silloin tällöin, ettei vain tehty tekoseni pääsisi missään vaiheessa unohtumaan.      Vuonna -91 tapahtui sitten jotain minulle odottamaton ja yllättävää,  -lapseni tuli piipahtamaan luonani pienen R-tytärensä ja silloisen miehensä kanssa, mutta yhteys jäi silloin siihen moneksi moneksi pitkäksi vuodeksi, aina vuoteen -96  ja tyttärelläni oli jo silloin 3-lasta

----------vedän taas henkeä, että jaksan jatkaa-------------jatkuu joskus,ehkä jo huomenna.